Omat neljä seinää

You just get me like I never been gotten before

2012-01-09T20:54:01+02:00

Tuuli ei leiki mun kaljun murusen hiuksilla. Kekekkekek

Markus meni tänään armeijaan ja oon jo pelkästään tänä päivänä meinannut pillahtaa useamman kerran itkuun. Jopa julkisesti.
Eilen illalla itkin ja aamulla itkin lisää. Itken tätä kirjoittaessakin. Oon hyvin tietoinen, ettei kummallakaan oo tässä mitään hätää, mutta ikävä on suunnaton. En oo kokenut tälläistä hyvin pitkään aikaan, mietin olenko koskaan.
Yhden päivän ero ei oo tätä pienenlaista romahdusta aikaan saanut vaan se (jo sisäistetty) tieto, että seuraavan kerran kasvokkain nähdään paskalla mäihällä vasta neljän viikon jälkeen. Villi veikkaus, ettei aika kulje tästä eteenpäin yhtä nopeaan kuin se on tehnyt tämä ihmisen kanssa.

On tässä tietenkin paljon hyvääkin; on helpompi katsoo mennyttä aikaa nyt hiljaisuuden turvin. Tajuan miten hauskaa on ollu ja kuinka oonkaan viettänyt viimesimmän reilun vuoden elämäni ihanimpia hetkiä. Tällein vähätellysti sanottuna, ja vaikka sen ajattelu saakin vaan näiden kyynelien määrän monin kertaistumaan.
Aikaa asioille, joille omistauduin ennen paljon enemmän, löytyy taas. Piirtämistä ja kirjoittamista tuli harrastettua juuri tekemättömyyden takia niin paljon ennen kuin vähän sosiaalisemmaks muutuin. Ja lukemista harrastin kanssa paljolti enemmän. On kulunut nyt ihan jonkin aikaa kun viimeks noille asioille onnistuin syttymään. Ehkä se tässä nyt korjaantuu.
Ennen kaikkea voin viettää nyt aikaa sellaisten ihmisten kaa, joille oon sitä nyt lupaillu enemmän. Sitä ootan innolla. :] Viimeinen kyseenalainen plussa on mahdollinen kouluun panostaminen. Jännitän tätä ö___ö Siinä mielessä onnistuneesti alkoi, että tein tänään ekan kerran matiikan läksyni.

Tässä päivässä lienee pelottanut eniten se, miten vahvoja tuntemuksia syntyy siitä kun esim. nään pelkästään toisen parin kulkemassa käsi kädessä kadulla tai istumassa sylikkäin koululla. En reagoi kun kateellinen, mutta silloin tekis mieli vetästä Markus esiin vaan jostain käden ulottuvilta. Mutku ei.
Se, että se ihminen kenen kanssa oon varmaa käynyt suihkussa peseytymässä ja nukkunu öitä yhdessä enemmän kun keskenäni vuonna 2011 on poissa, tuntuu aika kurjalta toistaiseksi.

Down on your knees again

2011-12-30T00:39:01+02:00

Yksi harvoista mukavista päivistä talvella. Varsinkin siihen katsottuna, että lunta oli taas satanu yöllä ja sulanu samana päivänä. Tiet oli liukkaat ja taivaalta satoi sontaa.
Päivään iloa toi tän kaupungin paras pizzeria ja mäkkärin suklaasundayt (joiden hintaa on taas nostettu! KATKERUUS! VÄÄRYYS!!!!!) sekä valloittavan vammaisen sielunsiskon seura.
Tuli tuossa illalla jopa käytyä ko. tyypin luona ekaa kertaa. Oli tosi mukavaa; tutustuin kahteen söpöön karvapyllyyn, katsoin hiukan hämmentävää leffaa ja muutenkin ihailin asuntoa. Kyllä viihtyi :3

Nyt illalla sitten hyväksikäytin yhtä lahjaani: Amazonin lahjakorttia! Ostin sillä Iron Fistin hupparin ja ooh jumalauta se saapuu tuurilla ehkä jo 16. päivä<3<33<3<3<3 Eniten kiksejä luo tuo loppuhinta, mikä tolle hupparille jäi ton lahjakortin ansiosta. Nawww, voi iloa~
Ja nyt kun hehkutuksen makuun päästiin niin voin tähänkin lauseeseen sisällyyttää sen mukavan tosiasian, että vietin elämäni hauskimman joulun. Tuntu, että mikään ei mennyt lahjojen antamisessa ja saamisessa pieleen. Ruoka oli hyvää, eikä kukaan valittanut mun ruokailutottumuksista. Seura oli enimmäkseen mielen mukaista ja illalla näki vielä omaa miestä. Aiemmin nää seikat on kaatunut huonon tuurin, stressaamisen ja mielialavaihtelujen takia. Nyt kaikki meni aika mallikkaasti ja voi huohahtaa että pahin hössöttäminen tästä sesongista on takana. Enää pitää vaan alennuslaareihin kurkkia ja odottaa lumen sulamista. Oon saanut tarpeeks tästä vuodenajasta. (Nimimerkki: Inhoaa-pakkoliikunnan-talviliikuntakertoja) Erityisesti tätä pimeyden aiheuttamaa synkistelyä ei tuu ikävä >:(

It takes two to whisper quietly

2011-12-23T13:14:01+02:00

Eilinen ilta ja puoli tunti tästä päivästä tuli vietettyä kirkossa sekä sitä ennen melkein 10 ventovieraan ihmisen illanistujaisissa. Se oli käytännössä tilanne, jota olen jo jonkin aikaa pitänyt mielenkiintoisena kokea. Kuitenkin jo melkein heti sinne mennessä tajusin, että en vois olla enemmän väärässä paikassa koko maailmassa sillä hetkellä: Ihmiset oli niin läheisiä toistensa kanssa, että syvälliset keskustelut veivät jopa itkuun asti ja sitten oli suurta yhteishengen ja tyttöenergian ylistystä. Oon miettiny aika paljonkin oisko shemmoinen meikäläisen juttu, koska mulla on siitä aika vähän kokemusta. En välttämättä saa koskaan tietää, koska rehellisesti ja avoimesti puhun hyvin harvoille. Ja on paljon tuurista kiinni miten sellainenkin avautuminen sujuu. Tiedän kuitenkin ettei suuret joukot ole mulle tarkoitettu.
Kun mietin, niin semmoisia tajunnanräjäyttäviä keskusteluja oon käynyt vaan kolmen ihmisen kanssa onnistuneesti. Ehkä mä olen sittenkin liian omituinen ja kitkerä, että kaikki sulattais sen mitä puhun.
Mulle on herännyt myös pelko, että Mila sulaa siihen porukkaan kiinni ja unohtaa miut. Itse asiassa olen varma, että niin tapahtuu. Säälittävää.

Jouluaatto siis lienee huomenissa.
Joulumielen toivosta olen sulavasti luopunut, edes suuremmin miettimättä. Joulu vaan ei herätä enää mitään tunteita ja jos joskus herätti, niin se oli vain sellainen hullunkiilto silmissä kun näki lahjoja. Eli ei mitään kovin hengellistä. Okei, sinäänsä hauskaa aikaa koska loma ja voi saada iloiseksi ihmisiä helpoilla teoilla, mutta mulla on aina hirveen epämukava viba jouluaaton jälkeen. Tuntuu, että ihmiset ei muutu siitä enää kiltimmäksi taikka kunnioita toisiaan enempää.
Voisin kuitenkin illasta vähän koomata sillein että sytyttäisin esmerkiks kynttilöitä ja kuuntelisin samalla joululauluja.

moment 4 life

2011-11-14T19:37:01+02:00

Uh mama, kolmen viikon harkkatauko on vihdoinkin ohi<3 Eikä oo ennen ollut näin tuskaa olla sellaisella; oon kokenut todella suurta turhautumista itseeni, sosiaaliseenverkostooni ja rahatilanteeseeni. Eka taukoviikko vielä sillein meni, mutta heti sen jälkeen tuntuu että pitää päästä potkimaan palloa. Ei noi sportitkaan pysty korvaamaan sitä fiilistä, jonka saa vaan sillä tietyllä porukalla ja vetäjällä. Nih!
Nyt kun oon näistä harkoista kotiutunut, rupesin taas mölyämään t.a.t.u:n tahtiin, mutta opiskelumielessä! Oon kuunnellu nyt enemmän näitä venäjäksi laulettuja. Tosi vaikee löytää youtubesta videoo jossa lyricsit ois kirjoitettu oikeilla kirjaimilla :< Kohta siirtynen Emilie Autumin musamaailman ernuiluihin.

Mä oon jotenkin nukahtanut siihen aatteeseen, että pitäisi olla miljoona kaveria ja kaikkien pitämä. Se on kai lähteny tästä kun lukiossa yllättäen ihmissuhteet alko luistaa. Ennen nautin täysillä pienestäkin hetkestä, jonka joku mulle soi koska se oli niin imartelevaa. Nyt oon sikamainen ja tahdon kaiken. Heti. Pitäis taas herätä siihen vaatimattomuuteen, etten menetä sitä mitä mulla jo on. Viimeistään varsinkin nyt, kun oon muuttumassa taas yhtä sairaanoloisen mustasukkaiseks kuin silloin kasiluokalla aikanaan.
Asiasta kukkaruukkuun... Tää jakso on opiskelultaan menny paljon heikommassa hapessa, joten ensi viikkoinen koeviikko jännittää aivan helvetisti. Pitänee alkaa jo hiljalleen valmistelee.

Oon miettiny tätä mun päämäärätöntä kirjoitusta. Haluaisin ruveta kirjoittamaan vihdoinkin sillein, että minun tututkin on tietoisia siitä. Syynä se, että se tuntuu nerokkaalta ajatukselta: saisin huomiota lähimmäisiltäni ja ilmaisisin taas itseäni aivan kuten haluan. Toisaalta pelkään alkavani sensuroida ja toisaalta sitä etten ala sensuroida. Pelkään vähänväliä, että jos tekisin julkista blogia niin jutut ois... juuri sellaisia mistä tulee seuraavana päivänä morkkis. Pelkään myös tulevani liian kilpailumieliseksi, joka on aina ollut suurin syy sille etten ole tätä aiemmin tehnyt. Jaloin syyni olla bloggaamatta sitten on säästää monen ihmisen aikaa (netissä lol) kun en usko tuovani nettiin mitään sen suurempaa tai uutta kuin nää aikasemmat bloggarit. Enkä halua ruveta sellaiseksi massamuotibloggariksi >:(!
Mutta voi innon määrää kun alan mielessäni kaavailla omaa blogia! ~

Alpha Kenny Buddy

2011-11-03T15:33:01+02:00

Tajusin, että menneisyys ahdistaa mua joka päivä ja useasti. Ei siinä mielessä, ettei ketään muuta ahdistaisi, mutta mulla on nyt niin vahva tunne siitä että oon katkeroitunut pahan kerran. Tämmönen myös laimentaa hyvää fiilistä, mikä on arjessa enemmän esillä ku koskaan.
Eihä mulla pitänyt olla mitään mistä katkeroitua? Ei. Eihä mulla oo koskaan ollut mitään mistä oikeasti elämässäni valittaa? Ei. Silti huomaan ajattelevani jokaisen ihmisen sanojen takana olevan jotain epäystävällistä ja ilkeää, vain koska pari ihmistä aikanaan piilovittuili rankasti muun kiusanteon ohessa. Se kostautuu näinäkin hetkinä, jolloin oletettavasti ihmiset koittaa vaan leikitellä ja mä suutun siitä, sillä enhän MINÄ voi antaa ihmisten nokille hyppiä.
Oma paskan puhumisen harrastukseni on saanut uutta tuulta alleen. Taas. Tiedän, että se kertoo siitä että mun omatunto on taas aika kiemuralla, mutta en oikein tiedä mistä se on taas näin lujaa lähtenyt liikkeelle. Surulliseksi tuun siitä, etten tajua välillä edes katua sitä tai mennä itseeni, sillä siitä mulle tulee olo että pyytelisin anteeksi olemassaolooni ja kieltäisin oman sanavapauteni. MIKSI AJATTELEN NÄIN VAKAVASTI?

Oon alkanut pitkästä aikaa huomaamaan myös haikailua itsessäni toiseen sukupuoleen, muuhun kuin miesystävään. Sallin sen itselleni tietysti, enkä mee mitenkään siitä eteenpäin, vaikka ihastuminen onkin aika riemukas. Mut se mikä tässä on mainitsemisen arvosta, on se, että mulle tulee huono olo ihastuksen kohteiden puolesta kun ajattelen niiden saavan ihastumiseni selville. Wut? D:

PS: Kaunis väri taas elovoimaisena päässä<3

Bind faith

2011-10-15T15:16:01+03:00

Syysloman ensimmäiset tunnit meni mulla perjantaina päiväuniin, jotka loppu siihen kun mantsanope soittaa miun äidille ja pyytää mut puhelimeen. Se tais kuulla mun panikoituneen MITÄ?!-huudon, minkä alunperin osoitin äidille, kun ensimmäiseksi se alkaa puhelimessa rauhoitella minnuu. Sen jälkeen se meni asiaan ja kysyi multa Riikan tästä päivästä.

Kyseinen tapahtuma ei sinäällään liity kyllä muuhun tekstiin millään tavalla, mutta minusta tää on jotenkin aika mielenkiintoinen hetki muistettavaks. Puhuttiin vähän myös siitä miten Riikalla on niin vaikeaa, ettei meidän kuolevaisten apu yletä sinne. Sen lisäks se mainitsi mulle kuinka rankkaa on varmasti olla hänen kaverinsa. Se on varmaan viides ihminen, joka mainitsee mulle siitä. Äitikin sanoi jo, että mun pitää siirtyä sivuun, jos se menee liian raskaaksi.
Mä tajuan sen pointin loistavasti, varsinkin äidin kannalta, koska se on työssään joutunut hengaamaan sellaisten ihmisten kanssa joilla on vaikeaa. PLUS vaikka välillä tuntuu, että en oo omien vanhempien kanssa kovinkaan monesta asiasta samaa mieltä, niin tiedän et se haluu suojella mua kaikelta mahdolliselta mielipahalta.
Mutta mulle Riikka on aina ollut enemmän kuin sen synkät puolet, eikä se asia muutu vaikka ne hallitseekin sen elämästä toistaiseksi mahdottoman paljon. En sulje silmiäni sen murheilta, koska se on yksinkertaisesti mahdotonta. Silti mussa on semmoinen pieni masokistinen puoli, joka saa mut jäämään ihmisten luo joista välitän. Sellainen vietti on kaikilla terveillä ihmisillä ja en oo varmasti ainoa kellä on juuri sellainen suhtautuminen Riikkaan.
En halua elää ajatuksessa, ettei pohjalta vois nousta. Mä tiedän, että voi. Mun elämässä tämä on jo kolmas ihminen ketä yritän tukea sellaisten vaikeuksien kanssa, jota ei useimmat, mutta kuitenkin aivan liian moni kohtaa. Ensimmäinen tälläinen sattui olemaan yli kymmenen vuoden ajan parasystäväni, jonka kanssa uskalsin olla niin paljon oma itseni, kuin tämä maailma antaa myötä. Hänelle kuitenkin kävi niin julmasti, että sai niskaan kaiken mahdollisen pahan mitä niin hyvätahtoinen ihminen ei olisi ansainnut. Plussana tuli ihmisten tunnekylmyys joka sitten lopulta kauniisti sanottuna potki paskaksi sen ihmisen mielenterveyden.
Vika masennukseen on suurimissa osin ihmisten vika; emme ota vastuuta toisistamme, itsestämme emmekä ympäristöstämme. Ennaltaehkäisy on aina tärkeää, pitää tehdä toiselle selväksi tämän arvo: Tuntemattomille, mutta eritoten rakkaille. Oon niin perkeleen väsynyt siihen, kuinka kuulen omien vanhempien olevan syynä lastensa ongelmiin. Eritoten on raivostuttavaa kuinka ongelmat tuuppaavat lähtevän kiertämään ihmiseltä toiselle ja kuinka välinpitämättömyys, sekä julmuus vahingoittaa jotain yksilöä. Kuinka monelta kouluammuskelultakin selvittäisiin? Tilanne tuntuu aina niin epätoivoiselta; vielä nykyäänkin lapsia opetetaan epäsuvaitsevaisiksi (lue: rasisteiksi) ja koulukiusaaminen on yhä jotenkin ylitsepääsemätön ongelma. Pitääkö aina ensin oppia kantapään kautta suvaitsevaiseksi, kun yllättäen ihmisten kylmyys kohtaa omat läheiset?
Mielenterveydeltään sairaiden parentelu ei ole yhtään sen parempi. Oon kuunnellut silmät pyöreinä Riikan tarinoita siitä miten pahasta käytöksestä rangaistaan sitomalla sänkyyn pimeään huoneeseen koko päiväksi ja kuinka isot turvamiehet hyökkää pienen tytön kimppuun kun se vahingoittaa itseään. Tällaisia samoja toimintatapoja on käytetty jo, mitä, hullujenhuoneen alkuajoilta asti?

Rakkaus on aliarvostettua ja vihaa katsotaan läpi sormien.
Miten se menikään; Ilman toistemme apua, meillä ei ole toivota?

Angels with silver wings shouldn't know suffering

2011-10-07T18:25:01+03:00

Huono puoli lukion käynnissä on se, että arkipäivinä ei todennäkösesti löydy aikaa morkkikselle vaan se säästyy aina näihin hetkiin jolloin voi hengähtää; viikonloppuun.
Oon nyt stressannu non stoppina parin viikon ajan, joka on liikaa meikäläisen tason laiskurille. Varsinkin kun oon oppinu kokeista ja arvosanoista stressaamaan vasta vähän aikaa sitten, niin on vaan naurettava sille mitä pahasti elämä potkii tämmösinä hetkinä päähän.
En tahtois olla nyt yksin, mutta puhelimeen ei vastata ja monet suuntaa naturellisti juomaan. Se ei oo mun juttu ja jos sellaisessa porukassa hengaisin niin laimentaisin kaikkien iltaa sillä kun seisoisin taustalla hämmentyneenä. Tosin oon aika usein sillein porukassa, jossa ihmiset on selvänäkin. En vaan kuulu joukkoon.
Jos kuitenkaan annan ajatuksen juosta tuosta eteenpäin, niin päädyn angstaamaan siitä miten vietän taas hurjaa teininviikonloppuani koneella. Lenkillekään ei tänään oikein ole tarvis, kun olen ollut koulujenvälisessä futisturnauksessa.

Inhoan aloittaa tällein jossittelulla, mutta vitut siitä tämän kerran:
Oispa mulla enemmän aikaa ja aloituskykyä tehdä elämästäni mieleisempää itselleni. Mä tahdon enemmän sellaisia ulkonariehumis-hetkiä kenen tahansa mukavan ihmisen kanssa, mutta se ei tunnu innostavan ketään muuta. Tahtoisin kerrankin tulla viedyksi treffeille, mutta koska se ei näämä meidän kulttuuriin, eikä varsinkaan mun ikästen tapoihin, kuulu, niin oon aika yksin tänkin kanssa. Mutkun tekee mieli! Totta kai oon enemmän kun onnekas kun mulla on Markus, mutta tästä keskusteltuakin oon tullut tulokseen ettei se pitkänkään keskustelun jälkeen tajua mitä haen lopulta takaa.
Muutenkin haluan taas niitä hetkiä, joihin vaan haluis jäädä. Nykään kaikki ihanat ja hyvät muistot, jotka siis on tapahtunut vielä tässä kuussa, tuntuu ihanilta vasta parin tunnin jälkeen. En oo hetkessä eläjä yhtään ja se harmittaa. Mä unelmoin liikaa ja liian vähän. Kaikki on paremmin kun koskaan mun pienessä elämässä, mutta se ei riitä. Mun kaltainen ihminen tarvii ulkopuolisten hyväksynnän ja arvostuksen ennenkun voi olla onnellinen, ja silti tahtoisin arvostaa eniten omaa mielipidettäni, sekä valita sen mikä on mulle parhaaks.
Outoahan on, että pidin itseäni tosi itsekkäänä, mutta sitten tajusin, että oon kumminkin useamman vuoden ajan pyörinyt parisuhteessa jossa olin ainut innokas osapuoli. Siihen päivään asti kunnes se epämääränen 4 vuoden juttu loppu, mä aloin voimaan paremmin kun koko sinä aikana. Se vaan teki mulle selväksi, että aidot tunteet on aina parhaimmat, ja siksi pahatkin sellaiset kannattaa ottaa vastaan. Se on nykyään myös se lähtökohta, josta pyrin aina lähtemään jos asiat tuntuu menevän huonosti; pitää olla rehellinen itselleen. Surullista, mut en ois välttämättä tajunnut sitä ilman kiusaamista, epäonnistunutta on-off-juttua tai muita julmia ihmissuhteita. Jälkimmäiset tosin on luonut mulle piirteen, jota inhoan itsessäni: sitä kuinka alan heti kävellä varpaillani jos millään tavalla tunnen oloni uhatuksi.

Tätä kirjoittaessa tulin kuitenkin nyt tulokseen, että voisin hemmotella itteeni lukemalla jotain muuta kun koulukirjoja.

fghjklöääääääääölkjhgfdfghjklö

2011-08-13T01:13:01+03:00

Nyt tuli todistettuu ettei mun elämässä tunnu olevan mitään miettimisen arvosta sisältöä paitsi Markus. Tänään pitkin päivää oon haahuillut vammaisesti ja liikkunut vain kun pitää. Ulkonakin kävin vaan harkkojen takia ja koiraa käyttämässä.
Aamulla, eli kello kaksi, sitten heräsin ja olo oli hyvin vittuuntunut, koska en enää ees yritä kääntää tätä rytmiä ihmiselle sopivaksi. Huonekin on sotkunen paska, mutta ei, asialle en tee mitään. Ei kiinnosta, ei jaksa. S a a t a n a. Makkaraakin löytyy vyötäröltä ja paino nousee vaikka en ainakaan syömistä ole lisännyt. Ärsytän itseäni! Tee nyt nainen asialle jotain ja anna mulle mielenrauha edes hetkeksi.
En muista milloin oon viimeksi ollut ylpee itsestäni. En tiedä mistä voisin olla ylpeä, koska en kykene asioihin jotka on monille ihmisille arkipäivää. Kuten siivoominen, terveellisesti syöminen, hampaiden pesu...
Tälläiseksiko mun ajatuksenjuoksu todella menee kun Markus ei oo lähellä. Tää on ainut päivä viikossa tähän asti, jollon en oo ollut sen kanssa ja huomennakin oon menossa pelin jälkeen sitä tapaamaan. Oikeasti - oon jo säälittävä.

Ja vielä säälittävämmäks tunsin oloni kun katoin telkkarista mtv FAKTALTA selviytymistarinoita. Siinä oli semmoinen nainen, jonka kolme äijää oli kidnapannut, pahoinpidellyt ja raiskannut. Se oli hakattu niin pahasti, että koko sen toinen puoli oli halvaantunut, ja kun ne äijät oli saanut siitä hupinsa niin ne heitti sen rotkoon.
Sen lisäks, että se oli selvinny semmosesta elossa, niin se oli myös raahannut ittensä vasemmalla kädellä ylös sieltä.
Mietin, että siinä on ihmisellä munaa. Ja vaikka loppuelämä on varmasti sen jälkeen ollut täyttä helvettiä niin pakko sanoo, että mä jollain tavalla voin vaan ihailla sitä miten pitkälle ihminen voi rohkeutensa venyttää.
Mietin miten pitkälle itse olisin päässyt samassa tilanteessa, ja varmasti olen hyvin onnekas, etten ole joutunut sitä testaamaan, niin silti... mun luonne ei oo ikinä oikeen saanut tilaisuutta kasvaa kun nyt oon miettinyt. En oo koskaan kärsinyt mistään tradegiasta tai muutenkaan pahasti elämäni aikana mistään. Synkimmistäkin hetkistä on todella pitkä aika ja varmasti ne on vaikuttanut niin hyvässä kun huonossa mun luonteeseen. Aina kun mua on kiusattu se on vieny mua lähemmäs todellisuutta ja valmistanut tosielämään, ja ukin kuoleman todistaminen on saanut mut pitämään kuolemaa hyvin luonnollisena asiana.
Pointti kai on: Pitäiskö olla pahoillaan siitä, etten kuitenkaan oo kokenut niin paljon kasvattavia kokemuksia tai siitä etten oo saanut elämästä koskaan paljoa irti?
Mitä mä loppujen lopuksi täällä teen? En enää keksi edes keinoja joilla viihdyttäisin itseäni. Ja jos keksin, niin tiellä seisookin epävarmuus.
Harrastuksissakaan ei oo enää sitä samaa hohtoa. Ja oon useammin kun kerran tän viimeisimmän 24 tunnin sisällä miettinyt miten paljon mä inhoonkaan ihmisiä. Miksi? Ei hajuakaan. Helpompi kai haukkua kuin myöntää olevansa kateellinen siitä, että niistä niin moni oikeasti nauttii omista oloistaan.
Saatanan aivokemia. Tyhmä minä.

Vaivun itsesääliini

I need to get out of sight

2011-08-12T01:01:01+03:00

Näin tänään ekaa kertaa kun Markus itki, ja niin sairaalta kun kuulostaakin: oon sairaas ilonen siitä. Kai se vaan on semmoinen luottamusjuttu, kun tiedän ettei Markus juurikaan itke/muutenkaan tunteile ihmisten edessä, saati sitten itsekseenkään (mun tietojen mukaanKÖH). Heti itkunsa jälkeen se sanoikin, että oli itkeny viimeks sillon ku juteltiin kerran koskettavia messengerissä. Täähän tapahtu vuoden 2010 puolella, niin on mun kaltasella itkupillillä ollu vaikeuksia käsittää miten sillä ei oo ollu TARVETTA itkeä näin pitkään aikaan. En tosin varma miten hyvä juttu sitten on, että se on itkeny kaks viimesintä kertaa mun takia. Ainakin se kertoo siitä, että jätkä oikeasti välittää. <3
Muutenkin tän illan, minkä ~~tänään~~ eilen sen kanssa vietin oli aika tunteikas. Ensinäkin väiteltiin paljon ja lopuks minä tajusin miten tärkeetä oikeenlainen riitely on tämmöisessä tosi kypsässä (lol :DD) parisuhteessa. Missään vaiheessa ei ollu kuitenkaan mikään iljettävä olo, ainakaan minulla, kun puhuttiin asioista joista ollaan eri mieltä. Pitemminkin tuntu tosi hyvältä kun voin puhua noin avoimesti toiselle ihmiselle. Tuskin on kenenkään kanssa ikinä ollut noin luontevaa ja helppoa olla.
Jännittää kovin paljon miten tuun pärjäämään kokonaisia viikkoja näkemättä tota ukkoa, kun se pukeutuu salaattipukuun ja menee metsän keskelle retkuilemaan. Onnex Mila oli leikannu mulle sentähä DEMISTÄ artikkelin, joka auttaa mua selviimään inttileskeydestä<3 Varmasti otan kaiken ilon irti siitä ohjeesta, missä kehotetaan menemään Demin foorumille avautumaan.

Tuli tuossa eilen myös käytyä kaupungilla hoitelemassa ihan virallisia asioita, kuten valittamassa turhasta kirjastonmuistutuksesta ja perimässä ne lukiokirjan haltuun. Jälkimmäinen tosin feilas, koska en sitten kumminkaan niitä ikinä omakseni saanut. Syy on typerän nykyteknologian perkele. Sillon kun minä olin nuori niin oli kaikki paljon helpompaa >( ja latoki palo viidesti päivään ja ylämäki oli molempiin suuntiin. Joo o.
Lukioon meno jännittää vaan päivä päivältä enempi. Sillon tutustumispäivänä kaikki näytti niin tietoisilta menoistaan ja tekemisistään. Se kai pelotti sit eniten, koska itse en oo laisinkaan järjestelmällinen tai itsenäinen. Kaikenlisäks oon laiska ja epäsiisti, joten voin vaan jännittää miten onnistun organisoimaan menojani. Saati pitämään huolen kaikista tavaroista.
... Aineskin mulla on nyt söpö uus kalenteri jos ei muuta!

Hmm, niin ja tänään murtui taaskin yksi ihana illuusio, kun sai pidellä sormellaan (neito)perhosta. ;___;

Wanna see who you are, every inch, every scar

2011-08-05T12:43:01+03:00

Pitkästä aikaa siis.

Elämä kuvottaa mua nyt kyllä ihan kunnolla. Oon tyytyväinen nykyään niin harvoihin asioihin ja tiedän, että voisin kiittää paljon suuremmasta, mutta ei. Nyt on taas semmoinen jakso, jolloin on monta MUST-DO-juttuja. Ja mä näämä inhoon kun joudun tekemään yhtään mitään, mitä en haluaisi. Sairasta.
Kesäloma loppuu alle kahden viikon päästä ja ellei se ole tarpeeksi musertavaa, niin on kai pakko totuttaa ittensä uudenlaiseen opiskelurytmiin. Eli siihen lukioon. Hyh. Miksei kukaan voi sortua minun kanssa tähän jännitykseen? Miksei kukaan muu yliherkistele? Mulla ainakin on niin pahat vibat siitä, että asiat menee alamäkee. PLUS tuntuu, ettei aikaa tule koskaan jäämään enää ikinä tarpeeksi siihen, että voisin todistella tunteitani ihmiselle. Se kai tässä eniten risoo.
Toisekseen pelkään sitä, että todellakin eristäydyn täydellisesti niistä vähäisistä ystävistä joita mulla on. En vaan oo vähään aikaan ollut niiden kanssa niin samalla aaltopituudella kuin haluisin. Olenko kenenkään kanssa samalla aaltopituudella? Ehen. Oon vaan yrittänyt jotenkin päässäni järkeillä itselleni tärkeitä ihmisiä. Sitten kuitenkin tajuan, etten oo ollu niiden kanssa niin paljon yhteydessä, että voisin kutsua niistä ketään ystäväksi. Parisuhde väkisinkin syö muita suhteita, mutta tunnen että se on sen arvosta.
Oon myös ollut hyvin katkera, eli miettinyt kaikkia niitä kertoja jolloin annoin ihmisten levittää sydämensä mun eteen ja tarjosin niille kaiken sympatian joka irti lähti. En koskaan odottanut mitään takaisin ja arvostin juuri tätä piirrettä itsessäni. Mut nyt yllättäen päivänä eräänä heräsin hirveen vihasena. Miksei kukaan ole jäänyt minun luokse pahalle hetkellä? Ehkä tää on osasyy, miksi tulee niitäkin hetkiä jolloin kaikki muut ihmiset on pahan alku ja juuri. Sitten kelaan vaan päässäni, että kiittämättömyys on maailman paikka. Hilpeetä on joo.

Valopilkkuina on tietenkin Markus, joka on edelleen yli-ihana ja joka pitää miusta huolta. Ja nyt kun oikeastaan mietin tuota äsköistä angsti-luetteloa niin voin sanoa, että ainakin tää ukko on tukenu mua tosi paljon. Tässä toisenakin yönä herätin sen kesken unien, koska sain jonkun tapasen ahdistuskohtauksen pimeänpeloissani. Siinä se sitten sulki sylliinsä ja rauhoitteli. Ja aina kun muistelen sitä niin mulle tulee tosi lämminpehmopylleroperuna-olo ;___;
Silti mä kaipaan tyttöjenkin seuraa. Ihan ymmärtäväistä.

PS: Kampaajalla ei ollut sinistä väriä, joten blondeilla liidetään vieläkin >(