Nyt tuli todistettuu ettei mun elämässä tunnu olevan mitään miettimisen arvosta sisältöä paitsi Markus. Tänään pitkin päivää oon haahuillut vammaisesti ja liikkunut vain kun pitää. Ulkonakin kävin vaan harkkojen takia ja koiraa käyttämässä.
Aamulla, eli kello kaksi, sitten heräsin ja olo oli hyvin vittuuntunut, koska en enää ees yritä kääntää tätä rytmiä ihmiselle sopivaksi. Huonekin on sotkunen paska, mutta ei, asialle en tee mitään. Ei kiinnosta, ei jaksa. S a a t a n a. Makkaraakin löytyy vyötäröltä ja paino nousee vaikka en ainakaan syömistä ole lisännyt. Ärsytän itseäni! Tee nyt nainen asialle jotain ja anna mulle mielenrauha edes hetkeksi.
En muista milloin oon viimeksi ollut ylpee itsestäni. En tiedä mistä voisin olla ylpeä, koska en kykene asioihin jotka on monille ihmisille arkipäivää. Kuten siivoominen, terveellisesti syöminen, hampaiden pesu...
Tälläiseksiko mun ajatuksenjuoksu todella menee kun Markus ei oo lähellä. Tää on ainut päivä viikossa tähän asti, jollon en oo ollut sen kanssa ja huomennakin oon menossa pelin jälkeen sitä tapaamaan. Oikeasti - oon jo säälittävä.

Ja vielä säälittävämmäks tunsin oloni kun katoin telkkarista mtv FAKTALTA selviytymistarinoita. Siinä oli semmoinen nainen, jonka kolme äijää oli kidnapannut, pahoinpidellyt ja raiskannut. Se oli hakattu niin pahasti, että koko sen toinen puoli oli halvaantunut, ja kun ne äijät oli saanut siitä hupinsa niin ne heitti sen rotkoon.
Sen lisäks, että se oli selvinny semmosesta elossa, niin se oli myös raahannut ittensä vasemmalla kädellä ylös sieltä.
Mietin, että siinä on ihmisellä munaa. Ja vaikka loppuelämä on varmasti sen jälkeen ollut täyttä helvettiä niin pakko sanoo, että mä jollain tavalla voin vaan ihailla sitä miten pitkälle ihminen voi rohkeutensa venyttää.
Mietin miten pitkälle itse olisin päässyt samassa tilanteessa, ja varmasti olen hyvin onnekas, etten ole joutunut sitä testaamaan, niin silti... mun luonne ei oo ikinä oikeen saanut tilaisuutta kasvaa kun nyt oon miettinyt. En oo koskaan kärsinyt mistään tradegiasta tai muutenkaan pahasti elämäni aikana mistään. Synkimmistäkin hetkistä on todella pitkä aika ja varmasti ne on vaikuttanut niin hyvässä kun huonossa mun luonteeseen. Aina kun mua on kiusattu se on vieny mua lähemmäs todellisuutta ja valmistanut tosielämään, ja ukin kuoleman todistaminen on saanut mut pitämään kuolemaa hyvin luonnollisena asiana.
Pointti kai on: Pitäiskö olla pahoillaan siitä, etten kuitenkaan oo kokenut niin paljon kasvattavia kokemuksia tai siitä etten oo saanut elämästä koskaan paljoa irti?
Mitä mä loppujen lopuksi täällä teen? En enää keksi edes keinoja joilla viihdyttäisin itseäni. Ja jos keksin, niin tiellä seisookin epävarmuus.
 Harrastuksissakaan ei oo enää sitä samaa hohtoa. Ja oon useammin kun kerran tän viimeisimmän 24 tunnin sisällä miettinyt miten paljon mä inhoonkaan ihmisiä. Miksi? Ei hajuakaan. Helpompi kai haukkua kuin myöntää olevansa kateellinen siitä, että niistä niin moni oikeasti nauttii omista oloistaan.
Saatanan aivokemia. Tyhmä minä.

Vaivun itsesääliini