Tuuli ei leiki mun kaljun murusen hiuksilla. Kekekkekek



Markus meni tänään armeijaan ja oon jo pelkästään tänä päivänä meinannut pillahtaa useamman kerran itkuun. Jopa julkisesti.
Eilen illalla itkin ja aamulla itkin lisää. Itken tätä kirjoittaessakin. Oon hyvin tietoinen, ettei kummallakaan oo tässä mitään hätää, mutta ikävä on suunnaton. En oo kokenut tälläistä hyvin pitkään aikaan, mietin olenko koskaan.
Yhden päivän ero ei oo tätä pienenlaista romahdusta aikaan saanut vaan se (jo sisäistetty) tieto, että seuraavan kerran kasvokkain nähdään paskalla mäihällä vasta neljän viikon jälkeen. Villi veikkaus, ettei aika kulje tästä eteenpäin yhtä nopeaan kuin se on tehnyt tämä ihmisen kanssa.

On tässä tietenkin paljon hyvääkin; on helpompi katsoo mennyttä aikaa nyt hiljaisuuden turvin. Tajuan miten hauskaa on ollu ja kuinka oonkaan viettänyt viimesimmän reilun vuoden elämäni ihanimpia hetkiä. Tällein vähätellysti sanottuna, ja vaikka sen ajattelu saakin vaan näiden kyynelien määrän monin kertaistumaan.
Aikaa asioille, joille omistauduin ennen paljon enemmän, löytyy taas. Piirtämistä ja kirjoittamista tuli harrastettua juuri tekemättömyyden takia niin paljon ennen kuin vähän sosiaalisemmaks muutuin. Ja lukemista harrastin kanssa paljolti enemmän. On kulunut nyt ihan jonkin aikaa kun viimeks noille asioille onnistuin syttymään. Ehkä se tässä nyt korjaantuu.
Ennen kaikkea voin viettää nyt aikaa sellaisten ihmisten kaa, joille oon sitä nyt lupaillu enemmän. Sitä ootan innolla. :] Viimeinen kyseenalainen plussa on mahdollinen kouluun panostaminen. Jännitän tätä ö___ö Siinä mielessä onnistuneesti alkoi, että tein tänään ekan kerran matiikan läksyni.

Tässä päivässä lienee pelottanut eniten se, miten vahvoja tuntemuksia syntyy siitä kun esim. nään pelkästään toisen parin kulkemassa käsi kädessä kadulla tai istumassa sylikkäin koululla. En reagoi kun kateellinen, mutta silloin tekis mieli vetästä Markus esiin vaan jostain käden ulottuvilta. Mutku ei.
Se, että se ihminen kenen kanssa oon varmaa käynyt suihkussa peseytymässä ja nukkunu öitä yhdessä enemmän kun keskenäni vuonna 2011 on poissa, tuntuu aika kurjalta toistaiseksi.

Yksi harvoista mukavista päivistä talvella. Varsinkin siihen katsottuna, että lunta oli taas satanu yöllä ja sulanu samana päivänä. Tiet oli liukkaat ja taivaalta satoi sontaa.
Päivään iloa toi tän kaupungin paras pizzeria ja mäkkärin suklaasundayt (joiden hintaa on taas nostettu! KATKERUUS! VÄÄRYYS!!!!!) sekä valloittavan vammaisen sielunsiskon seura.
Tuli tuossa illalla jopa käytyä ko. tyypin luona ekaa kertaa. Oli tosi mukavaa; tutustuin kahteen söpöön karvapyllyyn, katsoin hiukan hämmentävää leffaa ja muutenkin ihailin asuntoa. Kyllä viihtyi :3



Nyt illalla sitten hyväksikäytin yhtä lahjaani: Amazonin lahjakorttia! Ostin sillä Iron Fistin hupparin ja ooh jumalauta se saapuu tuurilla ehkä jo 16. päivä<3<33<3<3<3 Eniten kiksejä luo tuo loppuhinta, mikä tolle hupparille jäi ton lahjakortin ansiosta. Nawww, voi iloa~
Ja nyt kun hehkutuksen makuun päästiin niin voin tähänkin lauseeseen sisällyyttää sen mukavan tosiasian, että vietin elämäni hauskimman joulun. Tuntu, että mikään ei mennyt lahjojen antamisessa ja saamisessa pieleen. Ruoka oli hyvää, eikä kukaan valittanut mun ruokailutottumuksista. Seura oli enimmäkseen mielen mukaista ja illalla näki vielä omaa miestä. Aiemmin nää seikat on kaatunut huonon tuurin, stressaamisen ja mielialavaihtelujen takia. Nyt kaikki meni aika mallikkaasti ja voi huohahtaa että pahin hössöttäminen tästä sesongista on takana. Enää pitää vaan alennuslaareihin kurkkia ja odottaa lumen sulamista. Oon saanut tarpeeks tästä vuodenajasta. (Nimimerkki: Inhoaa-pakkoliikunnan-talviliikuntakertoja) Erityisesti tätä pimeyden aiheuttamaa synkistelyä ei tuu ikävä >:(

Eilinen ilta ja puoli tunti tästä päivästä tuli vietettyä kirkossa sekä sitä ennen melkein 10 ventovieraan ihmisen illanistujaisissa. Se oli käytännössä tilanne, jota olen jo jonkin aikaa pitänyt mielenkiintoisena kokea. Kuitenkin jo melkein heti sinne mennessä tajusin, että en vois olla enemmän väärässä paikassa koko maailmassa sillä hetkellä: Ihmiset oli niin läheisiä toistensa kanssa, että syvälliset keskustelut veivät jopa itkuun asti ja sitten oli suurta yhteishengen ja tyttöenergian ylistystä.  Oon miettiny aika paljonkin oisko shemmoinen meikäläisen juttu, koska mulla on siitä aika vähän kokemusta. En välttämättä saa koskaan tietää, koska rehellisesti ja avoimesti puhun hyvin harvoille. Ja on paljon tuurista kiinni miten sellainenkin avautuminen sujuu. Tiedän kuitenkin ettei suuret joukot ole mulle tarkoitettu.
Kun mietin, niin semmoisia tajunnanräjäyttäviä keskusteluja oon käynyt vaan kolmen ihmisen kanssa onnistuneesti. Ehkä mä olen sittenkin liian omituinen ja kitkerä, että kaikki sulattais sen mitä puhun.
Mulle on herännyt myös pelko, että Mila sulaa siihen porukkaan kiinni ja unohtaa miut. Itse asiassa olen varma, että niin tapahtuu. Säälittävää.




Jouluaatto siis lienee huomenissa.
Joulumielen toivosta olen sulavasti luopunut, edes suuremmin miettimättä. Joulu vaan ei herätä enää mitään tunteita ja jos joskus herätti, niin se oli vain sellainen hullunkiilto silmissä kun näki lahjoja. Eli ei mitään kovin hengellistä. Okei, sinäänsä hauskaa aikaa koska loma ja voi saada iloiseksi ihmisiä helpoilla teoilla, mutta mulla on aina hirveen epämukava viba jouluaaton jälkeen. Tuntuu, että ihmiset ei muutu siitä enää kiltimmäksi taikka kunnioita toisiaan enempää.
Voisin kuitenkin illasta vähän koomata sillein että sytyttäisin esmerkiks kynttilöitä ja kuuntelisin samalla joululauluja.

Uh mama, kolmen viikon harkkatauko on vihdoinkin ohi<3 Eikä oo ennen ollut näin tuskaa olla sellaisella; oon kokenut todella suurta turhautumista itseeni, sosiaaliseenverkostooni ja rahatilanteeseeni. Eka taukoviikko vielä sillein meni, mutta heti sen jälkeen tuntuu että pitää päästä potkimaan palloa. Ei noi sportitkaan pysty korvaamaan sitä fiilistä, jonka saa vaan sillä tietyllä porukalla ja vetäjällä. Nih!
Nyt kun oon näistä harkoista kotiutunut, rupesin taas mölyämään t.a.t.u:n tahtiin, mutta opiskelumielessä! Oon kuunnellu nyt enemmän näitä venäjäksi laulettuja. Tosi vaikee löytää youtubesta videoo jossa lyricsit ois kirjoitettu oikeilla kirjaimilla :< Kohta siirtynen Emilie Autumin musamaailman ernuiluihin.

Mä oon jotenkin nukahtanut siihen aatteeseen, että pitäisi olla miljoona kaveria ja kaikkien pitämä. Se on kai lähteny tästä kun lukiossa yllättäen ihmissuhteet alko luistaa. Ennen nautin täysillä pienestäkin hetkestä, jonka joku mulle soi koska se oli niin imartelevaa. Nyt oon sikamainen ja tahdon kaiken. Heti. Pitäis taas herätä siihen vaatimattomuuteen, etten menetä sitä mitä mulla jo on. Viimeistään varsinkin nyt, kun oon muuttumassa taas yhtä sairaanoloisen mustasukkaiseks kuin silloin kasiluokalla aikanaan.
Asiasta kukkaruukkuun... Tää jakso on opiskelultaan menny paljon heikommassa hapessa, joten ensi viikkoinen koeviikko jännittää aivan helvetisti. Pitänee alkaa jo hiljalleen valmistelee.



Oon miettiny tätä mun päämäärätöntä kirjoitusta. Haluaisin ruveta kirjoittamaan vihdoinkin sillein, että minun tututkin on tietoisia siitä. Syynä se, että se tuntuu nerokkaalta ajatukselta: saisin huomiota lähimmäisiltäni ja ilmaisisin taas itseäni aivan kuten haluan. Toisaalta pelkään alkavani sensuroida ja toisaalta sitä etten ala sensuroida. Pelkään vähänväliä, että jos tekisin julkista blogia niin jutut ois... juuri sellaisia mistä tulee seuraavana päivänä morkkis. Pelkään myös tulevani liian kilpailumieliseksi, joka on aina ollut suurin syy sille etten ole tätä aiemmin tehnyt. Jaloin syyni olla bloggaamatta sitten on säästää monen ihmisen aikaa (netissä lol) kun en usko tuovani nettiin mitään sen suurempaa tai uutta kuin nää aikasemmat bloggarit. Enkä halua ruveta sellaiseksi massamuotibloggariksi >:(! 
Mutta voi innon määrää kun alan mielessäni kaavailla omaa blogia! ~

Tajusin, että menneisyys ahdistaa mua joka päivä ja useasti. Ei siinä mielessä, ettei ketään muuta ahdistaisi, mutta mulla on nyt niin vahva tunne siitä että oon katkeroitunut pahan kerran. Tämmönen myös laimentaa hyvää fiilistä, mikä on arjessa enemmän esillä ku koskaan.
Eihä mulla pitänyt olla mitään mistä katkeroitua? Ei. Eihä mulla oo koskaan ollut mitään mistä oikeasti elämässäni valittaa? Ei. Silti huomaan ajattelevani jokaisen ihmisen sanojen takana olevan jotain epäystävällistä ja ilkeää, vain koska pari ihmistä aikanaan piilovittuili rankasti muun kiusanteon ohessa. Se kostautuu näinäkin hetkinä, jolloin oletettavasti ihmiset koittaa vaan leikitellä ja mä suutun siitä, sillä enhän MINÄ voi antaa ihmisten nokille hyppiä.
Oma paskan puhumisen harrastukseni on saanut uutta tuulta alleen. Taas. Tiedän, että se kertoo siitä että mun omatunto on taas aika kiemuralla, mutta en oikein tiedä mistä se on taas näin lujaa lähtenyt liikkeelle. Surulliseksi tuun siitä, etten tajua välillä edes katua sitä tai mennä itseeni, sillä siitä mulle tulee olo että pyytelisin anteeksi olemassaolooni ja kieltäisin oman sanavapauteni. MIKSI AJATTELEN NÄIN VAKAVASTI?

Oon alkanut pitkästä aikaa huomaamaan myös haikailua itsessäni toiseen sukupuoleen, muuhun kuin miesystävään. Sallin sen itselleni tietysti, enkä mee mitenkään siitä eteenpäin, vaikka ihastuminen onkin aika riemukas. Mut se mikä tässä on mainitsemisen arvosta, on se, että mulle tulee huono olo ihastuksen kohteiden puolesta kun ajattelen niiden saavan ihastumiseni selville. Wut? D:
 

PS: Kaunis väri taas elovoimaisena päässä<3