Tajusin, että menneisyys ahdistaa mua joka päivä ja useasti. Ei siinä mielessä, ettei ketään muuta ahdistaisi, mutta mulla on nyt niin vahva tunne siitä että oon katkeroitunut pahan kerran. Tämmönen myös laimentaa hyvää fiilistä, mikä on arjessa enemmän esillä ku koskaan.
Eihä mulla pitänyt olla mitään mistä katkeroitua? Ei. Eihä mulla oo koskaan ollut mitään mistä oikeasti elämässäni valittaa? Ei. Silti huomaan ajattelevani jokaisen ihmisen sanojen takana olevan jotain epäystävällistä ja ilkeää, vain koska pari ihmistä aikanaan piilovittuili rankasti muun kiusanteon ohessa. Se kostautuu näinäkin hetkinä, jolloin oletettavasti ihmiset koittaa vaan leikitellä ja mä suutun siitä, sillä enhän MINÄ voi antaa ihmisten nokille hyppiä.
Oma paskan puhumisen harrastukseni on saanut uutta tuulta alleen. Taas. Tiedän, että se kertoo siitä että mun omatunto on taas aika kiemuralla, mutta en oikein tiedä mistä se on taas näin lujaa lähtenyt liikkeelle. Surulliseksi tuun siitä, etten tajua välillä edes katua sitä tai mennä itseeni, sillä siitä mulle tulee olo että pyytelisin anteeksi olemassaolooni ja kieltäisin oman sanavapauteni. MIKSI AJATTELEN NÄIN VAKAVASTI?

Oon alkanut pitkästä aikaa huomaamaan myös haikailua itsessäni toiseen sukupuoleen, muuhun kuin miesystävään. Sallin sen itselleni tietysti, enkä mee mitenkään siitä eteenpäin, vaikka ihastuminen onkin aika riemukas. Mut se mikä tässä on mainitsemisen arvosta, on se, että mulle tulee huono olo ihastuksen kohteiden puolesta kun ajattelen niiden saavan ihastumiseni selville. Wut? D:
 

PS: Kaunis väri taas elovoimaisena päässä<3