Tuntuu että mun on pakko ottaa lomaa normaalina ihmisenä olemisesta vaan, että palaisin takaisin sen jälkeen muiden ihmisten luo  sellaisena tasapainoisempana tapauksensa. Oon nykyään koko ajan hätäinen ja pelkään niin pahasti jääväni yksin, että kohtelen ihmisiä... typerästi. Suutun herkästä, ihankun ne ois jo jättänyt mut.
Muutenkin herra M on minusta ylipäästyään selvästi muutenkin unohtanut minut ja olen siitä surullisempi mitä terveellistä. Tuntuu, että sen jälkeen kun hän mainitsi ystävänä olemisen hienona niin hiljalleen me ollaan erkaannuttu. Enää ei ole niitä pitkiä tekstailuja ja mesekeskusteluja, vaan kylmää kättä.
Olinko mä sittenkin vain tyttöystävämatskua, enkä varteen otettava ihminen tutustuttavaksi? Pelkkä helvetin lihapala? Luultavasti en, mutta niin joku mun päässä taas inittää ja huutaa niin. Vähän uskonkin sitä, mutta maalaisjärki puhuu tottumusten mukaan totta: sillä on ihan oikeasti muutakin elämää kuin hankala teinityttö. Totuus sattuu he.