Omasta konffiksesta on kiertynyt jo yli kuukausi, ja vaikken olekaan enää uskonut koko systeemiin vähään aikaan niin olen silti iloinen että koin oman riparini. Kai se vaan on niitä asioita jotka muistaa väkisinkin kiikkutuolissakin. Tai ainakin niistä tullaan kyselemään myöhemmällä iällä. Niin ja iloisin olen siitä rahasta mitä se toi mukanaan. Ongelmana on vain tullut se, etten tiedä mitä niillä tehdä. Pitäisi varmaan päättä ihan ajoissakin, kun nostelen rahaa vähän turhan ahkeraan tililtä pieniin ostoksiin.
Olen miettinyt hankkivani uuttaa elektoriinnaa yms. Esim. läppäri ei olisi kovin turha ostos koska sille tulisi helvetisti käyttöä, muuhunkin kuin vain netissä surffailuun. Myös uusi kännykkä on käynyt mielessä, koska vanha alkaa protestoida mestariaan vastaan.

MUTTA ennen kuin kumpikaan näistä ideoista kävi edes mielessä niin suunnittelin pakoa kielimatkalle... vaihto-oppilaaksi. Ajankohtana olisi joku lukio.Tosin täytyy ehkä kyseenalaistaa millä motiiveilla sinne saattaisin olla menossa, koska jos suoraan sanotaan niin kyse on oikeasti pakomatkasta. Olen huomannut haaveilevani todella usein jonkinlaisesta irto-elämästä jossain hornassa jossa kaikki on uutta ja syntyy tavallaan uudestaan. (Lol, miksi toi selitys kuulosti omassa päässä paljon paremmalta :D) Mun elämä on mennyt täällä vähän turhan vaikeaksi, eikä syy ole yksin ympäristön. Olen koko ikäni asunut tässä samassa paikassa ja minut tunnetaan. Virheeni muistetaan ja vanha-minäni on näkyvämpi. Jotenkin ahdistavaa elää sen kanssa. Aina samat ihmiset. Sama draama. Ja jos asiat muuttuu niin se ei ikinä ole hyvä asia.
En tiedä uskonko (lue:satuilenko) että puolen vuoden reissu korjaa kaiken ja saa minut katsomaan maailmaa uudella tavalla. Että ulkomailla nähdään kaikki vaaleanpunaisten lasien läpi. Myöskin koti-ikävä tuntuu nyt mahdottomalta käsitteeltä jos olisin menossa.
 

Tällä kirjotuksella piti olla joku pointtikin, mutta kadotin sen. Pähkinänkuoressa siis: Tahdon paeta.