Kyllä teki elämä nyt mulle jännät ja todisti että vielä pari päivää sitten mulla oli kaikki syyt olla iloinen, sen sijaan että olisin möyrinyt taas katkeruuksissani.
Tapahtui nimittäin asia jota pelätessä olen valvonut unettomana tavallista enemmän ja itkenyt vain kuullessani mitään asiaan suuntaavaa. Olen murehtinut asiasta siihen malliin, että käytökseni ja koko minä-kuva muuttuu;
Minä olen lopullisesti menettänyt hänet.
Ystävän joka on niin monena edeltävänä kesänä, syksynä, talvena ja keväänä ollut koko mun sosiaalinenelämä. Henkilön jonka kanssa ostin yhteisen teltan, jolle oikeasti avasin ensimmäisenä pääni ja joka oikeasti kantoi ensimmäisenä nimeä paras ystäväni.
 Ehkä vähän julmaa sanoa että hän on poissa, kun tavallaan vielä itse henkilö on tallella, muttei se osa jota minä rakastin. Tämä uusi edustaa kaikkea sitä mitä en itse ymmärrä ja tavallaan pelkään, mutta nykyään se kaikenlisäksi inhottaa minua koska koko hahmo on kuin helvetillinen irvikuva aiemmasta. Ihan kuin olisi tuon nykyisen olomuodon vika mitä sille entiselle on käynyt.
Tuntuu kuin tämä rakkain olisi kuollut huomaamattani, eikä minulle edes annettu tilaisuutta halata hyvästiksi.

Kauheintahan on että tämä kaikki "tuska" on tullut niin hitaasti. Ihan kuin joku seinä lähenisi ihan hiljaa rutistamaan koko rintakehän kasaan.
Ja se onkin toinen syy miksi oon vihanen; miksi meidän molempien annettiin näin pitkään tujottaa sitä hemmetin seinää eikä kukaan ikinä maininnut sen tulevan kohti?
Tosin voiko sitten syyttää kun ei itse näe vaikka hälytysvalot tanssii alasti edessäs, silti sitä erehtyy antamaan itselleen toivoa ja valehtelemaan että seinä pysähtyy. Niin, ja seinä on jo liiskannut toisen.

Jälkeen sateen on rauhallista
ja ruoho tuoksuu,
mutta olo on sama kuin perhonen lentäisi sormelta palaamatta.