Mulla on niin kova kova kova kova ikävä sitä Pieksämäkeläistä.
Tajuan sen aina välistä yksin ollessa ja ikävä iskee aina yhtä lujaa. Sisällä sykkii tyhjyyden keskellä vaan surun nipistys ja sitä helpottaa vain itkeminen ja huutaminen... tai kirjoittaminen. Arvatkaa vain kumpaa pidän hyväksyttämpävä keinona. Isot tytöt ei itke, hm?

Mun pitäs kai stressata tehdä työtä koulun suhteen enemmän kuin mitä tällä hetkellä. Koska tämän lukuvuoden koebuumi huipentuu tämän viikon to-pe välisenä aikana. Omalta osalta ainakin, koska aineina ovat: tan tan taa RUOTSI JA SAKSA! Nuo kaksi peijakasta lukeutuvat molemmat subject-made-from-hell-aineisiini, enkä kummassakaan ole ikinä loistanut (ja tällä hetkellä molemmista myös tokarissa seiskat, kaksi kolmesta).

Toivonko nostavani? Oh yees.
Olenko silti edes aloittanut lukemista? No en hitossa.

Keskittyminen ei oo riittänyt mihinkään vaihteeksi. Paitsi tähän mitä parhaillaan teen.
Oon muutenkin ollut melko turhamainen tässä päivät viimeisimmät. Kosmetiikkaan olen tuhlannut enemmän kuin koskaan; niin rahallisesti kun ajallisesti. Jopa päivinä jolloin siihen ei olisi mitään tarvetta. (Ei kyllä uskois että tämä sama leidi eli kahdeksanteen luokkaan meikittä.)
Myös tuo oma peilikuva näyttää olevan ainoa yhteiskunnallinen kriisi pääkopan sisällä atm. Ja kroppa on kokoluokkaa norsuvauva. Hiuksetkin elää omaa elämäänsä ja napanöhtä haisee.
Tyhmä minä.

Yksinäisyys tekee hulluks, idiootiks. How ever you'd like to call it.