Huono puoli lukion käynnissä on se, että arkipäivinä ei todennäkösesti löydy aikaa morkkikselle vaan se säästyy aina näihin hetkiin jolloin voi hengähtää; viikonloppuun.
Oon nyt stressannu non stoppina parin viikon ajan, joka on liikaa meikäläisen tason laiskurille. Varsinkin kun oon oppinu kokeista ja arvosanoista stressaamaan vasta vähän aikaa sitten, niin on vaan naurettava sille mitä pahasti elämä potkii tämmösinä hetkinä päähän.
En tahtois olla nyt yksin, mutta puhelimeen ei vastata ja monet suuntaa naturellisti juomaan. Se ei oo mun juttu ja jos sellaisessa porukassa hengaisin niin laimentaisin kaikkien iltaa sillä kun seisoisin taustalla hämmentyneenä. Tosin oon aika usein sillein porukassa, jossa ihmiset on selvänäkin. En vaan kuulu joukkoon.
Jos kuitenkaan annan ajatuksen juosta tuosta eteenpäin, niin päädyn angstaamaan siitä miten vietän taas hurjaa teininviikonloppuani koneella. Lenkillekään ei tänään oikein ole tarvis, kun olen ollut koulujenvälisessä futisturnauksessa.

Inhoan aloittaa tällein jossittelulla, mutta vitut siitä tämän kerran:
Oispa mulla enemmän aikaa ja aloituskykyä tehdä elämästäni mieleisempää itselleni. Mä tahdon enemmän sellaisia ulkonariehumis-hetkiä kenen tahansa mukavan ihmisen kanssa, mutta se ei tunnu innostavan ketään muuta. Tahtoisin kerrankin tulla viedyksi treffeille, mutta koska se ei näämä meidän kulttuuriin, eikä varsinkaan mun ikästen tapoihin, kuulu, niin oon aika yksin tänkin kanssa. Mutkun tekee mieli! Totta kai oon enemmän kun onnekas kun mulla on Markus, mutta tästä keskusteltuakin oon tullut tulokseen ettei se pitkänkään keskustelun jälkeen tajua mitä haen lopulta takaa.
Muutenkin haluan taas niitä hetkiä, joihin vaan haluis jäädä. Nykään kaikki ihanat ja hyvät muistot, jotka siis on tapahtunut vielä tässä kuussa, tuntuu ihanilta vasta parin tunnin jälkeen. En oo hetkessä eläjä yhtään ja se harmittaa. Mä unelmoin liikaa ja liian vähän. Kaikki on paremmin kun koskaan mun pienessä elämässä, mutta se ei riitä. Mun kaltainen ihminen tarvii ulkopuolisten hyväksynnän ja arvostuksen ennenkun voi olla onnellinen, ja silti tahtoisin arvostaa eniten omaa mielipidettäni, sekä valita sen mikä on mulle parhaaks.
Outoahan on, että pidin itseäni tosi itsekkäänä, mutta sitten tajusin, että oon kumminkin useamman vuoden ajan pyörinyt parisuhteessa jossa olin ainut innokas osapuoli. Siihen päivään asti kunnes se epämääränen 4 vuoden juttu loppu, mä aloin voimaan paremmin kun koko sinä aikana. Se vaan teki mulle selväksi, että aidot tunteet on aina parhaimmat, ja siksi pahatkin sellaiset kannattaa ottaa vastaan. Se on nykyään myös se lähtökohta, josta pyrin aina lähtemään jos asiat tuntuu menevän huonosti; pitää olla rehellinen itselleen. Surullista, mut en ois välttämättä tajunnut sitä ilman kiusaamista, epäonnistunutta on-off-juttua tai muita julmia ihmissuhteita. Jälkimmäiset tosin on luonut mulle piirteen, jota inhoan itsessäni: sitä kuinka alan heti kävellä varpaillani jos millään tavalla tunnen oloni uhatuksi.



Tätä kirjoittaessa tulin kuitenkin nyt tulokseen, että voisin hemmotella itteeni lukemalla jotain muuta kun koulukirjoja.