Pitkästä aikaa siis.

Elämä kuvottaa mua nyt kyllä ihan kunnolla. Oon tyytyväinen nykyään niin harvoihin asioihin ja tiedän, että voisin kiittää paljon suuremmasta, mutta ei. Nyt on taas semmoinen jakso, jolloin on monta MUST-DO-juttuja. Ja mä näämä inhoon kun joudun tekemään yhtään mitään, mitä en haluaisi. Sairasta.
Kesäloma loppuu alle kahden viikon päästä ja ellei se ole tarpeeksi musertavaa, niin on kai pakko totuttaa ittensä uudenlaiseen opiskelurytmiin. Eli siihen lukioon. Hyh. Miksei kukaan voi sortua minun kanssa tähän jännitykseen? Miksei kukaan muu yliherkistele? Mulla ainakin on niin pahat vibat siitä, että asiat menee alamäkee. PLUS tuntuu, ettei aikaa tule koskaan jäämään enää ikinä tarpeeksi siihen, että voisin todistella tunteitani ihmiselle. Se kai tässä eniten risoo.
Toisekseen pelkään sitä, että todellakin eristäydyn täydellisesti niistä vähäisistä ystävistä joita mulla on. En vaan oo vähään aikaan ollut niiden kanssa niin samalla aaltopituudella kuin haluisin. Olenko kenenkään kanssa samalla aaltopituudella? Ehen. Oon vaan yrittänyt jotenkin päässäni järkeillä itselleni tärkeitä ihmisiä. Sitten kuitenkin tajuan, etten oo ollu niiden kanssa niin paljon yhteydessä, että voisin kutsua niistä ketään ystäväksi. Parisuhde väkisinkin syö muita suhteita, mutta tunnen että se on sen arvosta.
Oon myös ollut hyvin katkera, eli miettinyt kaikkia niitä kertoja jolloin annoin ihmisten levittää sydämensä mun eteen ja tarjosin niille kaiken sympatian joka irti lähti. En koskaan odottanut mitään takaisin ja arvostin juuri tätä piirrettä itsessäni. Mut nyt yllättäen päivänä eräänä heräsin hirveen vihasena. Miksei kukaan ole jäänyt minun luokse pahalle hetkellä? Ehkä tää on osasyy, miksi tulee niitäkin hetkiä jolloin kaikki muut ihmiset on pahan alku ja juuri. Sitten kelaan vaan päässäni, että kiittämättömyys on maailman paikka. Hilpeetä on joo.

Valopilkkuina on tietenkin Markus, joka on edelleen yli-ihana ja joka pitää miusta huolta. Ja nyt kun oikeastaan mietin tuota äsköistä angsti-luetteloa niin voin sanoa, että ainakin tää ukko on tukenu mua tosi paljon. Tässä toisenakin yönä herätin sen kesken unien, koska sain jonkun tapasen ahdistuskohtauksen pimeänpeloissani. Siinä se sitten sulki sylliinsä ja rauhoitteli. Ja aina kun muistelen sitä niin mulle tulee tosi lämminpehmopylleroperuna-olo ;___;
Silti mä kaipaan tyttöjenkin seuraa. Ihan ymmärtäväistä.

PS: Kampaajalla ei ollut sinistä väriä, joten blondeilla liidetään vieläkin >(