Syysloman ensimmäiset tunnit meni mulla perjantaina päiväuniin, jotka loppu siihen kun mantsanope soittaa miun äidille ja pyytää mut puhelimeen. Se tais kuulla mun panikoituneen MITÄ?!-huudon, minkä alunperin osoitin äidille, kun ensimmäiseksi se alkaa puhelimessa rauhoitella minnuu. Sen jälkeen se meni asiaan ja kysyi multa Riikan tästä päivästä.



Kyseinen tapahtuma ei sinäällään liity kyllä muuhun tekstiin millään tavalla, mutta minusta tää on jotenkin aika mielenkiintoinen hetki muistettavaks. Puhuttiin vähän myös siitä miten Riikalla on niin vaikeaa, ettei meidän kuolevaisten apu yletä sinne. Sen lisäks se mainitsi mulle kuinka rankkaa on varmasti olla hänen kaverinsa. Se on varmaan viides ihminen, joka mainitsee mulle siitä. Äitikin sanoi jo, että mun pitää siirtyä sivuun, jos se menee liian raskaaksi.
Mä tajuan sen pointin loistavasti, varsinkin äidin kannalta, koska se on työssään joutunut hengaamaan sellaisten ihmisten kanssa joilla on vaikeaa. PLUS vaikka välillä tuntuu, että en oo omien vanhempien kanssa kovinkaan monesta asiasta samaa mieltä, niin tiedän et se haluu suojella mua kaikelta mahdolliselta mielipahalta.
Mutta mulle Riikka on aina ollut enemmän kuin sen synkät puolet, eikä se asia muutu vaikka ne hallitseekin sen elämästä toistaiseksi mahdottoman paljon. En sulje silmiäni sen murheilta, koska se on yksinkertaisesti mahdotonta. Silti mussa on semmoinen pieni masokistinen puoli, joka saa mut jäämään ihmisten luo joista välitän. Sellainen vietti on kaikilla terveillä ihmisillä ja en oo varmasti ainoa kellä on juuri sellainen suhtautuminen Riikkaan.
En halua elää ajatuksessa, ettei pohjalta vois nousta. Mä tiedän, että voi. Mun elämässä tämä on jo kolmas ihminen ketä yritän tukea sellaisten vaikeuksien kanssa, jota ei useimmat, mutta kuitenkin aivan liian moni kohtaa. Ensimmäinen tälläinen sattui olemaan yli kymmenen vuoden ajan parasystäväni, jonka kanssa uskalsin olla niin paljon oma itseni, kuin tämä maailma antaa myötä. Hänelle kuitenkin kävi niin julmasti, että sai niskaan kaiken mahdollisen pahan mitä niin hyvätahtoinen ihminen ei olisi ansainnut. Plussana tuli ihmisten tunnekylmyys joka sitten lopulta kauniisti sanottuna potki paskaksi sen ihmisen mielenterveyden.
Vika masennukseen on suurimissa osin ihmisten vika; emme ota vastuuta toisistamme, itsestämme emmekä ympäristöstämme. Ennaltaehkäisy on aina tärkeää, pitää tehdä toiselle selväksi tämän arvo: Tuntemattomille, mutta eritoten rakkaille. Oon niin perkeleen väsynyt siihen, kuinka kuulen omien vanhempien olevan syynä lastensa ongelmiin. Eritoten on raivostuttavaa kuinka ongelmat tuuppaavat lähtevän kiertämään ihmiseltä toiselle ja kuinka välinpitämättömyys, sekä julmuus vahingoittaa jotain yksilöä. Kuinka monelta kouluammuskelultakin selvittäisiin? Tilanne tuntuu aina niin epätoivoiselta; vielä nykyäänkin lapsia opetetaan epäsuvaitsevaisiksi (lue: rasisteiksi) ja koulukiusaaminen on yhä jotenkin ylitsepääsemätön ongelma. Pitääkö aina ensin oppia kantapään kautta suvaitsevaiseksi, kun yllättäen ihmisten kylmyys kohtaa omat läheiset?
Mielenterveydeltään sairaiden parentelu ei ole yhtään sen parempi. Oon kuunnellut silmät pyöreinä Riikan tarinoita siitä miten pahasta käytöksestä rangaistaan sitomalla sänkyyn pimeään huoneeseen koko päiväksi ja kuinka isot turvamiehet hyökkää pienen tytön kimppuun kun se vahingoittaa itseään. Tällaisia samoja toimintatapoja on käytetty jo, mitä, hullujenhuoneen alkuajoilta asti?
 

Rakkaus on aliarvostettua ja vihaa katsotaan läpi sormien.
Miten se menikään; Ilman toistemme apua, meillä ei ole toivota?